Voihan tulehtunut umpisuoli!

 

Huh, ihokarvat nousee pystyyn kun ajattelen puolitoista viikkoa sitten koettua sairaalareissua. Toissa perjantaina nimittäin aamusta alkoi inhottava vatsakipu, joka ei hellittänyt edes särkylääkkeellä. Siinä sitten kuitenkin kitkuttelin päivän etätöissä kotitoimistossa ja ihmettelin mistä tuulee. Mulla ei nimittäin yleensä ikinä ole vatsa kipeä, joten pieni aavistus mulla oli jo aamusta, että onkohan nyt kaikki kunnossa.

Alkuillasta töiden jälkeen istahdin sohvalle kirjoittamaan blogipostausta ja tunnissa vointini romahti. Kipu oli päivän aikana siirtynyt epämääräisesti vatsan alueelta oikealle kylkeen ja tässä vaiheessa jo pelkkä syvään hengittäminen sattui ihan suoraan sanottuna s****nasti. Siinä vaiheessa kun en enää omin avuin päässyt sohvalta ylös, päätin soittaa työterveyteen ja puolen tunnin varoajalla istuin jo Terveystalon aulassa. Lääkärin ei juurikaan tarvinut koskea vatsaani, kun kiljuin jo kivusta, joten ei kuin lähetteellä pikapikaa Taysiin.

Tässä vaiheessa pelkäsin jo ihan kuollakseni. Mulla on aivan kauhea neulakammo ja veren näkeminenkin saa mut pois tolaltaan. Eipä olisi minusta koskaan lääkäriä tullut, vaikka äiti niin kovasti toivoikin. Hoitakoon sisko sen osan meidän suvusta. No joo, Taysilla ei tarvinut minuutiakaan odotella, kun minut haettiin aulasta ostastolle. Olin kivusta niin shokissa etten jotenkin käsittänyt yhtään mitä tapahtui. Seuraavassa hetkessä makasin jo tippa suonessa ja käsivarteeni tuikattiin valtavalla piikillä kunnon kipulääkkeet. Jännä miten vointi romahtikin aivan hetkessä, koska kipu oli niin sietämätön etten pystynyt liikkumaan ollenkaan. Verikoetuloksia odotellessa sen pari-kolme tuntia nukuin kai suurimman osan ajasta milloin en paniikissa tekstannut miehelleni. Jännä miten pökkyrässä olin kaikista lääkkeistä jo silloin. 

Vahva epäilys tulehtuneesta umpisuolesta oli jo silloin kun osastolle pääsin, mutta koska siitä ei ollut täyttä varmuutta minulta otettiin verikokeet sekä varjoainemagneetti. Sieltä sitten vahvistui, että tulehtunuthan se oli. Yritin yöllä googlailla voisiko sen hoitaa jollakin muulla tavalla kuin leikkaamalla. Olin nimittäin jo ihan varma siitä, että kuolisin mieluummin kuin menisin operoitavaksi. Pelkkä ajatus auki viilletystä vatsasta puistatti. Kuullemma nykyään tulehtunut umpisuoli voidaan hoitaa myös antibiooteilla. En tiedä millaiset olosuhteet täytyy olla, jotta näin voidaan tehdä, mutta minulle sitä vaihtoehtoa ei edes annettu. Lääkäri totesi heti tulosten tultua, että leikkaukseen on mentävä ja pikaisesti. Joten puolen yön jälkeen minua siis kärrättiin kirurgiselle osastolle ja ehdin lennosta lähettää miehelle viestin, että se on menoa nyt, heippa.

Jännä miten pelko kouraisee. Se ottaa sinut vastaan pohjattomaan syleilyyn ja vie jalat alta. En ihan oikeasti ole ikinä elämässäni pelännyt niin paljon. Taisinpa parit itkutkin siinä tirauttaa, kun mietin mihin sitä ollaan menossa. Vaan hiukan sentään lohdutti se, että tämä on hyvin rutiini toimenpide ja Suomessa terveydenhoito on niin laadukasta, että olisin varmasti hyvissä käsissä. Ja olinhan minä! Leikkaussalissa en ehtinyt edes kissaa sanoa, kun olin happimaski kasvoilla ja parissa sekunnissa maailma musteni. Siitä hetkestä onkin mielessä vain tyhjä aukko. Seuraavan kerran muistan taas, kun avasin silmät heräämössä neljän hoitajan ympäröimänä. Vatsaan koski ja olin happiletkuissa. Voi jumbe ajattelin, tässäkö sitä nyt ollaan. Olenko elossa vai en?

Kaikki pelot oli kuitenkin ihan turhia. leikkaus meni todella hyvin ja olin niin vahvoissa lääkkeissä, että nukuin kuin tukki. Seuraavana päivänä pääsinkin jo kotiin miehen hemmoteltavaksi. Hän oli ostanut minulle prinsessaleivoksen kotiinpaluun kunniaksi ❤ Viikon sairaslomasta pari ensimmäistä päivää meni käytännössä vain nukkuessa. En ymmärrä, miten voikin kroppa olla niin uupunut. Toisaalta paranemisen kannalta erittäin hyvä, koska levossa se keho uudistuu. Nyt puolitoista viikkoa myöhemmin kivut on lähestulkoon poissa ja haavat alkavat olla kuroutuneet. Kesäkuun ajan pitää silti ottaa varovasti ja malttaa riuhtomasta liikaa. Sekös harmittaa, kun juuri pääsin salillakin niin vauhtiin ja kesällä tykkään pyöräillä sekä vaeltaa. Mutta terveys edellä mennään ja otetaan se aika, mitä keho toipumiseen tarvitsee!

Huh, melkoinen kokemus, mutta onneksi ei ikinä enää. Umppari on nyt poistettu eikä vaivaa mua koskaan enää!